Vaikka Jim Gordonilla ei ole rockin huipputähden tunnettuutta, 60-luvun alusta 80-luvun kynnykselle asti hän oli mukana. Hänellä oli kauniita naisia ja hän jet-settasi Lontoon ja Los Angelesin välillä, hän juhli kuin rocktähti. Hänen työnsä yhtenä aikakauden kysytyimmistä sessiorumpaleista kulkee läpi satojen äänityssessioiden, jotka tuottivat kymmeniä Top 10 -hittejä, ja hänen työnsä eräänä aikakauden kysytyimmistä sessiorumpaleista läikkyy läpi hämmästyttävän monien albumien.

Mutta valitettavasti tämä on surullinen tarina loistavasta Grammy-palkitusta muusikosta, joka työskenteli kaikkien aikojen suurimpien lauluntekijöiden kanssa, joka soitti ja lisäsi taikuuttaan sellaisiin klassikoihin kuin ”Layla” (hän myös kirjoitti pianorefraanin) sekä George Harrisonin kolmen albumin sarjaan ja hienoimpaan hetkeen All Things Must Pass.

Jim Gordon tunnettiin vankasti luotettavana ammattimaisena sessiorumpalina, joka saattoi saada jopa kolminkertaisen palkkion sessiomuusikoille tavallisesti maksettavaan palkkioon verrattuna.

Hän aloitti uransa vuonna 1963, seitsemäntoista-vuotiaana, tukemalla hittejä tekevää Everly Brothers -yhtyettä, ja hänestä tuli yksi Los Angelesin kysytyimmistä levytyssessiorumpaleista (hän oli legendaarisen studiorumpalin Hal Blainen suojatti, joka soitti yli 35 U.S. #1 -hittejä).

John Lennon, George Harrison, The Everly Brothers, Frank Zappa, Leon Russell, Traffic, Gordon Lightfoot, Seals & Crofts, Jackson Browne, Joan Baez, Bread – Gordon soitti rytmiä heille kaikille ja soitti lukemattomia tyylejä.

Uransa huipulla Gordon oli tiettävästi niin kiireinen studiomuusikko, että hän lensi joka päivä Las Vegasista takaisin Los Angelesiin tehdäkseen kaksi tai kolme äänityssessiota ja palasi sitten ajoissa soittamaan Caesars Palacen iltanäytöksen.

Vuosina 1969 ja 1970 Gordon kiersi osana Delaney & Bonnie -yhtyeen taustayhtyettä, johon kuului tuolloin myös Eric Clapton. Clapton otti sittemmin haltuunsa yhtyeen rytmiryhmän. Tien päällä Gordonista tuli jonkinlainen rasite, altistuminen valtaville juoma- ja huumemäärille toi hänen persoonallisuudestaan esiin erittäin huolestuttavan puolen: parhaimmillaan kunnianhimoisen ja manipuloivan, pahimmillaan väkivaltaisen.

Gordonin persoonallisuushäiriö oli merkittävä tekijä Derek and the Dominon hajoamisessa. Vakavammin se johti vuonna 1983 Gordonin tuomitsemiseen murhasta. Kesäkuun 3. päivänä 1983 Gordon ajoi 72-vuotiaan äitinsä Osan kotiin Hollywoodiin, hyökkäsi tämän kimppuun vasaralla ja puukotti häntä sitten kuolettavasti. Hän on ollut vankilassa siitä lähtien.

Gordon oli diagnosoitu skitsofreenikoksi, mutta vasta oikeudenkäynnissä vuonna 1984 hän sai oikean diagnoosin. Johtuen siitä, että hänen asianajajansa ei voinut käyttää mielenhäiriöpuolustusta Kalifornian lakimuutoksen jälkeen. Gordon tuomittiin kuudeksitoista vuodeksi elinkautiseen vankeuteen vuonna 1984.

Tänään, kun ehdonalaiseen vapauteen on vain hämärä mahdollisuus, Jim Gordon on mies, jonka rock & roll unohti. Paitsi ehkä yhden lyhyen hetken 24. helmikuuta 1993, jolloin hän sai yhdessä Eric Claptonin kanssa rock-lauluntekijän Grammy-palkinnon kappaleesta ”Layla”.

Seuraavalla kerralla, kun kuulet John Lennonin ”Imaginen”, Stephen Bishopsin ”On and Onin”, Glen Campbellin ”Wichita Linemanin” tai Steely Danin ”Rikki Don’t Lose That Numberin”, kuuntele tarkkaan erään kaikkien aikojen suurimpiin kuuluvien rumpalien rytmiä.

Kuuntelehan tarkkaan yhden kaikkien aikojen suurimman rumpalin tahtia.

Leave a comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.