”Voiton ongelmat ovat miellyttävämpiä kuin tappion ongelmat, mutta ne eivät ole vähemmän vaikeita.” Nämä ovat Winston Churchillin sanoja, ja ne tuntuvat erityisen sopivilta tällä hetkellä. Keskiviikkona julkaistiin Britannian hallituksen tilaama Chilcotin raportti Irakin sodasta. Irakissa toimineen liittouman väliaikaishallinnon (Coalition Provisional Authority, CPA) entisenä johtajana uskon, että sen havainnoissa on jonkin verran totuutta.

Raportissa on paljon sellaista, mikä heijastaa Yhdysvaltain hallituksen kokemia ongelmia. Koalition päätösten oikeudenmukaisessa arvioinnissa olisi otettava huomioon Saddamin tuhoisan, kolme vuosikymmentä kestäneen hallinnon välittömien seurausten haasteet. Joka käänteessä jouduimme kohtaamaan huonoja vaihtoehtoja – ja vielä huonompia.

Prewarin suunnittelu oli ”riittämätöntä”. Chilcot toteaa, että suuri osa siitä, mikä meni pieleen, johtui tästä valmistelun puutteesta. Samaa voidaan sanoa amerikkalaisesta suunnittelusta.

Amerikkalaishallituksen keskeiset oletukset olivat, että sodan jälkeen Irakissa ja Irakiin suuntautuisi laajamittaisia ihmisten siirtolaisuuksia ja Irakin öljylaitosten massiivinen tuhoaminen. Kuten usein käy, suunnittelijat perustivat olettamuksensa vuoden 1991 Irakin konfliktinjälkeisiin kokemuksiin. Paljastavasti vuoden 2003 alussa perustetun amerikkalaisen organisaation nimi oli Office for Reconstruction and Humanitarian Assistance (jälleenrakennus- ja humanitaarisen avun toimisto).

Chilcotin mukaan Britannian hallitusta ohjasi ”johdonmukainen halu” vähentää sotilaallista läsnäoloa Irakissa. Komissio totesi, että ”huonoja uutisia” ei yleensä kuultu Lontoossa.

Sama päti myös Washingtonissa. Ennen sotaa muutamat amerikkalaiset sotilasupseerit ehdottivat, että konfliktin jälkeinen huomattava sotilaallinen läsnäolo olisi tarpeen. Heitä ei kuultu.

Ennen Irakiin lähtöä luin puolueettoman asiantuntijaryhmä Randin raportin. Siinä tutkittiin aiempia konfliktin jälkeisiä kokemuksia ja todettiin, että liittouma tarvitsisi noin 480 000 sotilasta riittävän turvallisuuden takaamiseksi. Meillä oli alle puolet tästä määrästä (noin 180 000 amerikkalaista ja 20 000 brittiä). Lähetin raportin ministeri Rumsfeldille ja otin sen esille presidentin kanssa. Ainoa myönteinen tulos oli, että Pentagon hidasti suunnitelmiaan vetää pois noin 150 000 sotilasta syyskuuhun 2003 mennessä.

Chilcotin raportissa keskitytään oikeutetusti sodanjälkeiseen ryöstelyyn. Kun saavuin Bagdadiin, kaikki Irakin hallituksen ministeriöt oli ryöstetty. Jotkut olivat yhä tulessa. Pääkaupungissa oli noin 40 000 liittouman joukkojen jäsentä, mutta niiden hyvin rajoittavat voimankäyttösäännöt eivät antaneet niille mahdollisuutta käyttää voimaa ryöstelyn lopettamiseksi.

Koko niiden 14 kuukauden ajan, jotka olin Irakissa, vastustin yksityisissä keskusteluissa ja sähkeissä sotilasjoukkojen liian vähäistä resursointia ja niiden rajoittavia voimankäyttösääntöjä. Raportoin myös Washingtonille, että meiltä puuttui asianmukainen kapinallisten vastainen strategia, ja tämä puute korjattiin vasta vuonna 2007.

Kuten David Richmond, yksi kyvykkäistä brittiläisistä CPA:n kollegoista, kertoi komissiolle, koalitio ”ei koskaan saanut turvallisuutta hallintaan”. Koalitio antoi siis irakilaisille sen vaikutelman, ettemme suhtautuneet vakavasti tähän kaikkien hallitusten tärkeimpään tavoitteeseen. Epäilemättä tämä epäonnistuminen rohkaisi joitakin vastarintaliikkeen jäseniä.

Kahdesta erityiskohdasta olen eri mieltä Chilcotin johtopäätösten kanssa.

Ensimmäinen on baathin poistaminen. Saddam otti Baath-puolueen mallia Hitlerin natsipuolueesta. Puolueen jäsenillä, vaikka heitä oli vain 10 prosenttia väestöstä, oli kaikki hallituksen keskeiset virat. He johtivat kaikkia poliittisia ja yhteiskunnallisia instituutioita, jopa urheilujoukkueita. Jokaisella irakilaisella asuinalueella oli puolueen solu, joka raportoi naapureista. Natsien tavoin puolue värväsi lapsia vakoilemaan ja ilmiantamaan vanhempiaan. Oppositiota rangaistiin häikäilemättömästi.

Kuten Chilcot toteaa, jonkinasteinen baathin poistaminen oli ”väistämätöntä”. Ulkoministeriön sotaa edeltävässä suunnittelussa oli päädytty siihen, että ”on pantava täytäntöön ohjelma, jolla irakilaisen elämän kaikki osa-alueet puhdistetaan baathista”. Irakin ohjelma oli paljon suppeampi kuin samanlainen natsiuttamisen poistamisohjelma vuonna 1945. Se koski vain ylimpää yhtä prosenttia puolueen jäsenistä ja kielsi heitä toimimasta hallitustehtävissä. He saattoivat perustaa yrityksen, avata sanomalehden tai ryhtyä maanviljelijöiksi tai toimittajiksi.

Virheellisesti annoin irakilaisille poliitikoille vastuun tämän kapea-alaisen ohjelman toteuttamisesta. He laajensivat sen soveltamisalaa huomattavasti poliittisten riitojen ratkaisemiseksi. Kumosin heidän toimintansa esimerkiksi tekemällä yhteistyötä Irakin opetusministerin kanssa 11 000 opettajan nimittämiseksi uudelleen palvelukseen, jotka olivat joutuneet epäoikeudenmukaisesti kärsimään.

Baathin poistaminen on edelleen kiistanalaista Irakissa – ei siksi, että pyrkimys olisi ollut harkitsematon, vaan siksi, että todellisen sovinnon saavuttaminen on edelleen vaikeaa traumatisoituneessa yhteiskunnassa.

Toinen kiistakohta koskee sitä, olisiko meidän pitänyt syöstä Saddam Hussein vallasta. En ole komission kanssa samaa mieltä siitä, että vuoden 2003 alussa ”hillintästrategia” oli riittävä vastaamaan Saddamin Irakin asettamiin haasteisiin.

Konteksti on olennainen sodan aloittamista koskevan päätöksen kannalta. Syyskuun 11. päivän iskut osoittivat massiivisen uuden uhan, erityisesti jos terroristit saisivat käsiinsä joukkotuhoaseita. Molempien puolueiden peräkkäiset yhdysvaltalaiset presidentit olivat nimenneet Irakin terrorismin tukijavaltioksi.

Syyskuun 11. päivän jälkeen yksikään yhdysvaltalainen presidentti ei voinut sulkea pois mahdollisuutta, että terrorismin tukijavaltio toimittaisi tuhoisia aseita terroristiryhmille tai käyttäisi niitä itse. Irakilla oli joukkotuhoaseohjelmia ydinaseita, biologisia ja kemiallisia aseita varten. Saddam oli käyttänyt kemiallisia aseita Irakin kurdeja vastaan vuonna 1988.

Vuoden 1991 jälkeen Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvosto (YK:n turvallisuusneuvosto) oli hyväksynyt 17 lainvoimaista päätöslauselmaa, joissa vaadittiin Saddamia kertomaan joukkotuhoaseohjelmistaan. Hän ei tehnyt niin. Kansainväliset tarkastajat olivat löytäneet hänen biologisten aseiden ohjelmansa vuonna 1995 vain irakilaisilta maanpakolaisilta saatujen tietojen perusteella.

Samaan aikaan YK:n turvallisuusneuvoston määräämät kansainväliset pakotteet alkoivat rapautua; Ranskan, Saksan ja Venäjän kaltaiset maat puhuivat uuden lähestymistavan puolesta. Hillitseminen ei ollut enää toteuttamiskelpoinen vaihtoehto.

Uskon, että historia on yhtä mieltä siitä, että Saddam Husseinin poistaminen oli oikea, joskin vaikea päätös. Jos emme olisi tehneet niin, tänään vastassamme olisi todennäköisesti ydinaseistettu Irak ja ydinaseistettu Iran. Niin pahoja kuin alueen levottomuudet nykyään ovatkin, se olisi vielä pahempaa.

{{#ticker}}

{{topLeft}}

{{{bottomLeft}}

{{{topRight}}

{{{bottomRight}}

{{#goalExceededMarkerPercentage}}

{{/goalExceededMarkerPercentage}}

{{/ticker}}

{{heading}}

{{#paragraphs}}

{{.}}

{{{/paragraphs}}{{highlightedText}}

{{#cta}}{{{text}}{{{/cta}}
Muistuta toukokuussa

Hyväksytyt maksutavat: Visa, Mastercard, American Express ja PayPal

Olemme yhteydessä muistuttaaksemme sinua osallistumisesta. Odota viestiä postilaatikkoosi toukokuussa 2021. Jos sinulla on kysyttävää osallistumisesta, ota meihin yhteyttä.

  • Jaa Facebookissa
  • Jaa Twitterissä
  • Jaa sähköpostitse
  • Jaa LinkedInissä
  • Jaa Pinterestissä
  • Jaa WhatsAppissa
  • Jaa Messengerissä

Leave a comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.