Ajoituskysymys

Millaiset olosuhteet ovat johtaneet tähän ilmeisesti toiseen kirjeeseen tessalonikalaisille? Kuinka paljon ”aikaa” on kulunut ensimmäisen kirjeen saapumisesta? Tällaisia ”ajoitusta” koskevia kysymyksiä saattaa herätä nykyajan lukijalle, joka panee merkille muun muassa tämän kirjeen tervehdyksen lähes sanatarkan samankaltaisuuden ensimmäisen kirjeen tervehdyksen kanssa ja Paavalille hieman oudon näkyvän tuomion teeman, joka läpäisee tämän lyhyen kirjeen. Voisivatko tällaiset vertailut viitata myöhempään ”ajoitukseen”, jolloin Paavalin työtoverit tai seuraajat ovat kirjoittaneet tämän kirjeen hänen nimissään.

Olipa ”ajoitus” mikä tahansa, jo pintapuolinenkin lukeminen paljastaa yhteisön käyvän läpi rasittavia ”vainoja ja ahdistuksia” (1:4), jotka houkuttelevat sitä ”luovuttamaan” tai ”väsymään” kamppailussa hyvän tekemisen jatkamisesta (3:12-13).

Kiitoksen aika
Avauksen ”kiitosaihe” on puhdasta Paavalia. Kuitenkin tässä hieman ainutlaatuisesti kiitos on ”velvollisuus” (opheilomen), velvollisuus, joka kuuluu yhteisön lahjaan (Paavali sanoo, että ” me” olemme velvollisia kiittämään; 1:3), joka tunnistetaan sen tunnusmerkeistä ”uskosta” ja ”rakkaudesta”. Se on ”aina” oikea aika kiitokselle kristilliselle yhteisölle, jonka usko ”kasvaa yltäkylläisesti” (ainutlaatuinen painottava sana tässä havainnollistaa suosittua paavalilaista keinoa – verbin etuliitteeksi liitetään sana hyper-, ikään kuin vihjaisi ”ylikasvuun”) ja jonka rakkaus toisiaan kohtaan lisääntyy jatkuvasti.

Paavalin sanat tulevat muistuttamaan useista kiitoksen antamiseen liittyvistä näkökohdista. Ensinnäkin kiitoksen antaminen kristillisessä yhteisössä on aina jossain määrin intuition vastaista. Kun ”ajat” ovat hyvät, unohdetaan helposti Jumalan lahjat, jotka luovat ja ylläpitävät elämää. Kun ”ajat” ovat huonot, on vaikea laatia luetteloa asioista, joista pitäisi olla kiitollinen. Toiseksi, kiitos ei ole koskaan yksityisasia; sen perustana ja ylläpitäjänä on elämä yhteisössä – uskon Jumalan armoon ja rakkauden tekojen energisoivan voiman keskinäinen vuorovaikutus toistensa palvelemisessa.

Kerskailun aihe
Kuten äiti, joka hellästi mutta päättäväisesti rohkaisee pientä lasta, jota on ”rähinöity” leikkikentällä, Paavalin rakastavat käsivarret ympäröivät ja rohkaisevat nyt tätä yhteisöä. Hän välttää sääliä, mutta sen sijaan hän kehuu heitä heidän ”kestävyydestään” kovien vainojen ja kärsimysten keskellä (sana ”kaikki” korostaa niiden valtavuutta; 1:4), kestävyydestä, josta on tullut hänelle syy kerskailla heistä kaikkien seurakuntien keskuudessa. Silti tässä huomataan, että kolmas jäsen puuttuu tutusta uskon, rakkauden ja toivon kolmijaosta (vrt. 1. Tess. 1:2: ”uskon työ”, ”rakkauden työ” ja ”toivon lujuus”).

Paavali ehkä aistii yhteisön, jonka maailma, joka on oman maailmamme tapaan täynnä erimielisyyksiä, vihamielisyyksiä ja epäluuloja, asettaa sen vaaraan, että se luopuu uskosta tai menettää energiansa lähimmäisen rakastavaan huolenpitoon (vrt. 3:13). Tällaiset ajat eivät vaadi vetäytymistä takaisin yksityisiin enklaaveihimme, vaan pikemminkin avointa kerskailua ja uutta rohkaisua yhteisölle, joka on aktiivisesti mukana uskon ja rakkauden velvoitteissa.”

Rukous, jolla on tarkoitus
”Tätä varten me aina rukoilemme teidän puolestanne.” (1:11) Paavalin rukous ilmentää luottamusta Jumalan huolenpitoon ja huolenpitoon siitä, mitä tässä maailmassa tapahtuu, luottamusta, jota ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Eräs tunnettu Uuden testamentin nykyaikainen tutkija ja tuottelias kirjailija ilmaisee asian näin: ”Jätin uskon… koska en enää pystynyt sovittamaan uskoani Jumalaan yhteen sen maailman tilan kanssa, jonka näin ympärilläni… Maailmassa on niin paljon järjetöntä kurjuutta, että minusta tuli mahdottomaksi uskoa, että on olemassa hyvä ja rakastava Jumala, joka hallitsee maailmaa. ”1

Paavali ei ole naiivi tessalonikalaisten maailman suhteen. Tällaiset yhteisöt eivät synny sattumalta. Ne perustuvat Jumalan tarkoitukselliseen läsnäoloon ja kutsuun, ja niitä ylläpitää Jumalan voima, joka saa aikaan (”Jumala tekee teidät kutsunsa arvoisiksi ja täyttää…” 1:11) rakkauden ja laupeuden teot nimenomaan tämän uskovan yhteisön uskollisuuden ja pysyvyyden kautta. Tämä on ”kova juttu”, ei nynnyjen asia. Tällaiset teot riippuvat ”päättäväisyydestä” ja ”uskosta” (tässä käytetyllä kreikankielisellä sanalla eudokia on lujan ja myönteisen päätöksen merkitys). Tätä lujaa päättäväisyyttä ei pidä pitää itsestäänselvyytenä; sekin on Jumalan lahja, ja se tulee vastauksena rukoukseen, jota ylläpidetään laajemmassa uskon yhteisössä.

Loppujen lopuksi tällainen päättäväisyys ja hyvät työt eivät ole itsetarkoitus. Ne johtavat vastavuoroiseen kirkkauteen, jossa Kristuksen nimi kirkastuu, ja vastavuoroisesti Kristus antaa kirkkauden yhteisölle, joka kantaa hänen nimeään (1:12). Ei ole sattumaa, että kaikki tämä sekä kirjallisesti että teologisesti sijoittuu Jumalan armon ja rakkauden puitteisiin. ”Armo ja rauha” aloittavat Paavalin puheen (1:2), ja ”armo” merkitsee tämän avausluvun loppua (1:16), mikä korostaa sitä, että kaikkea kristillistä yhteisöä ja elämää kehystävät Jumalan armo ja rakkaus.

Kenen valtuuttamana
Lukemistossa, joka on määrätty lektioarviossa, jätetään jakeet 5-10 väliin kenties siksi, että niissä on jokseenkin epämiellyttävä tai hankala ”tuomion” teema (1:5). Kirjoittaja puhuu nykyisistä kärsimyksistä osana Jumalan vanhurskasta aikomusta ”tehdä teidät valtakunnan arvoisiksi” ja lupaa, että ”sinä päivänä” ne, jotka vainoavat teitä, saavat lopulta rangaistuksen, koska he ”eivät tunne Jumalaa” eivätkä ”tottele meidän Herramme Jeesuksen evankeliumia”.”

Tällaiset voimakkaat tuomion kuvat ovat saaneet monet kyseenalaistamaan Paavalin tämän kirjeen kirjoittajuuden ja miettimään, eikö ilmaistu näkökulma kuulu varhaiskirkon myöhempään aikaan, jolloin Ilmestyskirjan kaltaiset apokalyptiset kuvat ovat selvemmin esillä.”

Saarnajaa varten
Sisältää se tai ei, kirje kuvittaa kaiken kaikkiaan kirkon vainon ja kärsimyksen ajan ja osoittaa pahuuden tuhoisat realiteetit maailmassa. Kuten Jeesuksen vertauksessa kivikkoiselle maalle kylvetty siemen, Paavalin yhteisö elää vaarallisina aikoina, jotka vaarantavat sen uskon Jumalaan, joka on oikeudenmukainen, ja jatkaa kutsumuksensa toteuttamista rakastamaan ja palvelemaan Jumalan maailmassa.

Paavalin sanat kutsuvat tätä yhteisöä ”sinnittelemään” toivossa ja uskossa. Kaikista päinvastaisista merkeistä huolimatta Jumala on uskollinen, ja jumalattomuus saa lopulta rangaistuksen. Sillä välin keskinäinen kiitos ja rukous sekä yhteinen päättäväisyys sitoutua rakkauden tekoihin toisiaan kohtaan perustivat ja ylläpitävät edelleen tätä yhteisöä.

Viimeinen ehdotus: Koska helluntain 23., 24. ja 25. päivän lektioajan lukukerrat käsittävät olennaisesti koko tämän lyhyen kirjeen, tämä tarjoaa saarnaajalle tilaisuuden kolmiosaisen sarjan laatimiseen tästä kirjeestä:

Luku 1: Kiitollisuus järkähtämättömästä uskosta ja rakkaudesta (Jumalan ja meidän) vainon ja kärsimyksen keskellä (ks. 1:3-4)

Luku 2: Pelastukseen valitut ja toivolla lahjoitetut (2:13, 16)

Luku 3: Älkää väsykö oikean asian tekemiseen (3:13)

1 Bart D. Ehrman, Jeesus, keskeytetty: Revealing the Hidden Contradictions in the Bible (and Why We Don’t Know About Them), (New York: Harper Collins, 2009) 17.

Leave a comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.