7Nyt kun te kaikessa loistatte – uskossa, puheessa, tietämyksessä, mitä suurimmassa innokkuudessa ja rakkaudessamme teitä kohtaan – niin me haluamme, että tekin loistatte tässä anteliaassa sitoumuksessa.

8En sano tätä käskynä, vaan koettelen rakkautenne vilpittömyyttä toisten vilpittömyyttä vastaan. 9Sillä te tiedätte Herramme Jeesuksen Kristuksen anteliaisuuden, että vaikka hän oli rikas, hän tuli teidän tähtenne köyhäksi, jotta te hänen köyhyydellään tulisitte rikkaiksi. 10Ja tässä asiassa annan neuvoni: teidän, jotka viime vuonna aloititte, ei ainoastaan tehdä jotakin, vaan jopa halusitte tehdä jotakin, on sopivaa, että te nyt saatte sen valmiiksi, jotta innokkuutenne vastaisi sitä, että saatte sen valmiiksi voimavarojenne mukaan. 12 Sillä jos intoa on, lahja kelpaa sen mukaan, mitä on – ei sen mukaan, mitä ei ole. 13En tarkoita, että muille tulisi olla helpotusta ja teille painostusta, vaan kyse on oikeudenmukaisesta tasapainosta 14oman nykyisen yltäkylläisyytenne ja heidän tarpeensa välillä, jotta heidän yltäkylläisyytensä voisi olla teidän tarpeeseenne, jotta syntyisi oikeudenmukainen tasapaino. 15Niin kuin on kirjoitettu,

”Sillä, jolla oli paljon, ei ollut liikaa,
ja sillä, jolla oli vähän, ei ollut liian vähän.”

Herramme julisti köyhille hyvän uutisen sanomaa, mutta silti monille hänen seuraajilleen tänä päivänä evankeliumin sanoma ja kristillinen huoli köyhistä seisovat epävarmassa ja epävarmassa suhteessa. Vaikka harva kieltää, että kristityillä on erityinen velvollisuus köyhiä kohtaan, tämän velvollisuuden ylläpitäminen kokonaisvaltaisen kristillisen uskon kontekstissa on osoittautunut yllättävän haastavaksi.

Joidenkin mielestä kristillinen sanoma, joka kutsuu ihmisiä laupeudentyön tekoihin, voidaan pelkistää katoavaksi välittäjäksi sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa koskevalle yleiselle viestille. Kristuksen opetukseen ja esimerkkiin saatetaan vedota maallistuneen sosiaalisen aktivismin moraalisen kiihkeyden tukena ja innoittajana, mutta viime kädessä hän saattaa kuitenkin osoittautua sen kannalta tarpeettomaksi.

Tyypillisesti tähän liittyy siirtyminen Kristuksesta hallitukseen toimijana, jonka on saatava aikaan odotetun valtakunnan tulo, ja kirkosta maalliseen yhteiskuntaan sen keskusyhteisönä. Kristus lakkaa olemasta tulevan valtakunnan kuningas – se, jonka edessä jokaisen polven on kumarrettava – ja hänen asemansa vähenee pelkäksi moraalinopettajaksi, esikuvaksi ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden äänekkääksi puolestapuhujaksi. Yleismaailmallisen hyväntahtoisuuden hymy viipyy, kun Kristus itse vähitellen katoaa kuin Keshiren kissa.

Muualla huoli ”sosiaalisen evankeliumin” vääristyneestä suunnasta (yhdistettynä varovaisuuteen ”tekojen” liiallisesta korostamisesta protestanttien keskuudessa) on saanut monet konservatiiviset kristityt teologisesti vähättelemään kristillisen hyväntekeväisyyden merkitystä. Jotta se ei syrjäyttäisi Kristuksen keskeistä asemaa, kristillistä hyväntekeväisyyttä on käsiteltävä toissijaisena, perifeerisenä tai jopa vieraana asiana.

Lukiessamme kuitenkin 2. Korinttilaiskirjeen 8. ja 9. luvun kaltaisia kohtia esiin nousee näkemys kristillisestä käytännöstä, jossa laupeuden teot toimivat läheisessä ja erottamattomassa suhteessa kristillisen evankeliumin erityisten vaatimusten kanssa.

Paavalin kirjeiden nykylukija, joka ei useinkaan ole kiinnittänyt riittävästi huomiota Apostolien tekojen kirjaan, voi helposti langeta siihen ansaan, että pitää apostoli Paavalia lähinnä ajattelijana, jonka matkat, seurakuntien perustaminen ja hyväntekeväisyystyö olivat pitkälti sivuseikkoja hänen teologisen työnsä rinnalla. Myös se, että Paavalin kirjeiden kokonaisuus koostuu satunnaisista kirjeistä tietyille tahoille, ohitetaan usein pohtimatta. Kuitenkin sekä kirjeiden että Apostolien tekojen kirjan huolellinen lukeminen paljastaa, että apostoli Paavalin työn eri ulottuvuudet olivat kiinteästi sidoksissa toisiinsa.

Kansojen apostolina Paavalin tärkeimpiä päämääriä oli juutalaisten ja pakanakristittyjen yhdistäminen yhdeksi ainoaksi taloudeksi, joka toimisi yhden armotalouden mukaisesti. Hänen teologinen työnsä on johdonmukaisesti hänen käytännön työnsä perustana ja liikkeellepanevana voimana.

Olipa kyse sitten kirjeiden kirjoittamisesta, matkustelusta ja lähetystyöstä, työtovereiden lähettämisestä eri puolille kirkkoa tai hyväntekeväisyysvarojen keräämisestä Jerusalemin kristityille, apostoli Paavali työskenteli väsymättömästi luodakseen yhtenäistä ”taloutta” ja kommunikaatioverkostoa eri puolilla Rooman keisarikuntaa sijaitsevien kirkkojen välille. Esimerkiksi Paavalin kirjeiden levityksessä tietyt seurakunnat välittivät sekä heille annettua ilmoitusta että esimerkkejään muille seurakunnille lähettiläiden kuljettamina, jotka palvelivat vastaanottavaa seurakuntaa lähettävän seurakunnan nimissä ja nauttivat vastineeksi vieraanvaraisuudesta.

Tässä kohdassa Paavali rohkaisee korinttilaiskristittyjä keräämään rahalahjoituksen Jerusalemin kristityille (vrt. 1. Kor. 16:1-4). Kuten hän tekee esimerkiksi Room. 15:25-27:ssä, Paavali esittää hyväntekeväisyydelle rikkaan teologisen ja retorisesti ovelan perustelun, jossa hän mobilisoi kirjeidensä keskeisiä teemoja rohkaistakseen vastaanottajia näihin pyrkimyksiin.

Lukemamme alkujakeessa on nähtävissä jotakin tästä, kun Paavali kehystää lahjan Jerusalemin kristityille sen armon ehdoilla, jonka korinttilaiset ovat itse saaneet. Erityisen silmiinpistävää on tapa, jolla Paavali esittää antamisen, johon hän kutsuu korinttilaisia, samalla jumalallisena lahjana, jota hän toivoo heidän yltäkylläisyytensä, lahjana, jonka esimerkillisiä vastaanottajia Makedonian seurakunnat ovat (jakeet 1-2). Kun korinttilaiset harjoittavat vapaamielisyyttä, he saavat antamisen jumalallisen lahjan.

Tässä näemme logiikan, joka kehittyy täydellisemmin seuraavassa luvussa, jossa Paavali puhuu Jumalan yltäkylläisestä armolahjasta sellaisena, joka tekee mahdolliseksi oman vapaamielisyytemme antamalla meille mahdollisuuden osallistua hänen omaan antamiseensa (9:6-15 – huomaa tapa, jolla Hengen lahjat toimivat paavalilaisessa teologiassa jumalallisina lahjoina, joiden avulla Kristuksen ruumiin jäsenille annetaan tehtäväksi uudestaan edustaa Jumalan Hengen lahjaa ja osallistua siihen kokonaisuudessaan). Tällä tavoin vapaamielinen antaja on se, joka kaikkein täydellisimmin vastaanottaa. Tämä paradoksi on luonteenomaista Paavalille, ja se sopii ehkä erityisen hyvin 2. Korinttilaiskirjeeseen, jonka myöhemmissä luvuissa voima-heikkoudessa-paradoksi korostuu.

Paavali jatkaa puhumista siitä, että Kristus, joka oli rikas, tuli köyhäksi, jotta me hänen köyhyytensä kautta tulisimme rikkaiksi (jae 9). Köyhyyden ja rikkauden välisessä suhteessa on tässäkin lausumassa paradoksin elementtejä, jotka ovat sukua Jaakobin evankeliumin 1:9-10:lle: ”Kerskahtakoon uskova, joka on nöyrä, siitä, että hänet on korotettu, ja rikas siitä, että hänet on alennettu, sillä rikas katoaa kuin kukka pellolta.”

Meille annetut taivaalliset ”rikkaudet” löytyvät ”hengellisen suuntautuneisuuden” kautta, joka kasvaa helpoimmin aineellisen köyhyyden maaperässä, ”riippuvuuden Jumalan varassa olemisen ja hänen valtakunnalleen avautumisen” kautta. Jumalan rikkaudet otetaan vastaan hengellisessä köyhyydessä, jota pöhöttyneet korinttilaiset eivät useinkaan osoittaneet.

Paavalin tarkoituksellinen käskemisen välttäminen kehotuksen hyväksi (jae 8) on myös sekä huomionarvoista että tyypillistä. Jotta korinttilaisten lahjoitustoiminta saisi asianmukaisen luonteensa, sen on tapahduttava heidän omasta tahdostaan, ei minkään pakon tai rasittavan velvoitteen alaisena. Paavali ei selvästikään määrää veroa, vaan pikemminkin rohkaisee korinttilaisia tulemaan lahjan täydellisempään haltuun ja seuraamaan Kristuksen esimerkkiä, jotta heidän kiitollisuutensa hedelmällisyys ja antamisensa runsaus koituisi Jumalan omaksi kirkkaudeksi.

Paavali pyrkii siis kutsumaan korinttilaiset Kristuksen yltäkylläisen lahjan vapauteen, jonka täydellisessä vastaanotossa he pursuaisivat yli iloisessa antamisessa. Kuten muuallakin, Paavalin vakaumus siitä, että Henki täyttää lain kristittyjen sydämissä, saa hänet omaksumaan suostuttelun ja kehotuksen retoriikan, jossa hän vetoaa Hengen vapauttamaan tahtoon, jolle lain täyttämisen tiet ovat vapauden teitä.

Jakeessa 14 esiintyvää käsitettä ”tasa-arvo” (ι̕̕σότης) olisi luultavasti luettava kreikkalaisesta taustasta käsin, jossa se liittyi sekä ystävyyssuhteiden kertomuksiin että politiikkaan. Ensiksikin palvellessaan Juudean kristittyjen tarpeita korinttilaiset ilmaisivat ’pyhien … yhteyden’ todellisuutta (jae 4). Toiseksi pakanakristittyjen palveleminen Jerusalemin juutalaiskristittyjen hyväksi olisi silmiinpistävä poliittinen ele: ”roomalaisen siirtokunnan poliittisesti ylivoimaisten asukkaiden on osoitettava alistuvansa Jerusalemissa valloitetuille provinssilaisille ’tasa-arvon’ saavuttamiseksi.”

Tässä puollettua ’tasa-arvoa’, kuten Gal. 3:28:ssa puhutun ykseyden tapauksessa, ei pidä sekoittaa johonkin Paavalin yleiseen tasa-arvoiseen sitoutumiseen. Kyse on tasa-arvosta, joka perustuu lujasti Kristuksen toiminnan apokalyptiseen tapahtumaan ja kirkon uuteen todellisuuteen, ei mihinkään Paavalin liberaaliin vakaumukseen ihmispersoonista ja yhteiskunnasta sellaisenaan.

Ei myöskään ole merkityksetöntä, että Jerusalemin kristittyjen on määrä olla lahjan vastaanottajia. Paavalin peräänkuuluttama ”tasa-arvo” liittyy Room. 15:25-27 kuvattuun vastavuoroisuuteen:

Tänään kuitenkin menen Jerusalemiin palvelemaan pyhiä; sillä Makedonia ja Akaia ovat mielellään jakaneet varojaan Jerusalemin pyhien köyhien kanssa. He tekivät sen mielellään, ja he ovatkin sen heille velkaa; sillä jos pakanat ovat tulleet jakamaan heidän hengellisiä siunauksiaan, heidän pitäisi myös palvella heitä aineellisissa asioissa.”

Tällaisten lahjojen antamisen myötä juutalaisten ja pakanoiden välinen side kirkossa vahvistuisi ja yhteys galvanoituisi Kristuksen lahjojen vastavuoroisen palvelemisen kautta. Tämä antaminen on selvästi teologinen teko.

Paavalin viittaus 2. Mooseksen kirjaan 16:18 on asiayhteydessä pysäyttävä monesta syystä. Se on peräisin kertomuksesta, jossa kerrotaan Jumalan kaitselmuksellisesta mannalahjasta israelilaisille Exoduksen aikana, ja Paavalin käyttö tässä yhteydessä on varsin merkillistä.

Ensimmäinen vaikutelmamme saattaa olla, että Paavalin käyttämä jae on jossain määrin ristiriidassa sen alkuperäisen kontekstin kanssa. 2. Mooseksen kirjassa jae liittyy Jumalan täydelliseen riittävyyteen kunkin israelilaisperheen tarpeisiin. Kuitenkin 2. Korinttilaiskirjeen 8. luvussa Paavali käyttää samaa jaetta vahvistaakseen vetoomustaan korinttilaisille – niille, joilla on paljon – antaa Jerusalemin kristityille – niille, joilla on vähän.

Yhtäläisyys ei toteudu välittömästi itse jumalallisessa kaitsemisessa, vaan se toteutuu vasta, kun korinttilaiset osallistuvat Jerusalemin kristittyjen palvelemiseen. Tämä sopii kuitenkin yhteen näiden lukujen laajempien teemojen kanssa: Jumalan lahja ja huolenpito tulee palveltavaksi ja nautittavaksi hänen kansansa keskinäisten lahjojen kautta ja niissä.

Viittaus mannalahjaan saattaa herättää myös muita yhteyksiä tämän jakson kuulijoiden mielissä. Se liittää varhaiskristillisen kirkon Exoduksen sukupolveen ja sijoittaa heidät epäsuorasti messiaaniseen aikakauteen, kuten L. L. Welborn ehdottaa. Kun Kristus johdattaa heidät pois synnin ja kuoleman Egyptistä, hän ruokkii heitä (vrt. 1. Kor. 10:1-4).

Toinen mahdollinen yhteys olisi eukaristian viettäminen. Kristittyjen jakaminen eukaristian leivästä vastasi israelilaisten ruokailua mannasta (vrt. 1. Kor. 10:3). Kuitenkin siinä missä manna kerättiin tasavertaisesti, eukaristian leipä on jaettava tasavertaisesti. Manna-viittauksen avulla Paavali saattaa hienovaraisesti käsitteellisesti liittää eukaristian kristittyjen väliseen voimavarojen jakamiseen lahjojen palveluksessa (huomaa myös viittaus ehtoolliseen -κοινωνία – jakeessa 4). Näin ollen vihjaus on, että eukaristian on vahvistuttava laupeudentyön harjoittamisessa ja palvelutyössä Kristuksen ruumiissa.

Palatakseni siihen, mistä aloitimme, vaikka nykyajan kristilliset lähestymistavat hyväntekeväisyyteen ilmaisevat usein vain löyhästi syvempiä kristillisiä teologisia vakaumuksia ja ovat näin ollen vaarassa joko syrjäyttää tai peittää ne alleen tai jäädä marginaaliin niiden vuoksi, Paavalin teologiassa ei ilmene tällaista heikkoutta. Pikemminkin Paavalin kehotus korinttilaisille perustuu sekä juutalaisten ja pakanoiden yhteyteen yhdeksi ruumiiksi Kristuksessa että Kristus-tapahtuman muotoon, ja heidän käytännössään se tulee olemaan vahvistus. Se ilmentää heidän asemaansa messiaanisen aikakauden uudessa eksoduksessa, siunattua osallisuutta Jumalan oman lahjan vapaudesta Kristuksessa ja Hengen vapauttaman tahdon vapauden nauttimista.

Kristillisen hyväntekeväisyyden perustan löytäminen uudelleen evankeliumissa mahdollistaa sen, että voimme löytää uudelleen laupeudentyön merkityksen todistuksena Kristus-tapahtuman totuudesta ja sen muodon kauneuden ilmentäjänä. Riippumatta siitä, syrjäyttävätkö kristityt laupeuden teot säilyttääkseen ”evankeliumin” ensisijaisuuden vai harjoittavatko he niitä tavoilla, jotka syrjäyttävät ne kristillisen kerygman ainutlaatuisuudesta, Uuden testamentin opetusta aiheesta ollaan hylkäämässä.

Kristillisen laupeuden uskollisessa harjoittamisessa me kuitenkin todistamme siitä yltäkylläisestä ja ylitsevuotavasta lahjasta, jonka Jumala on antanut meille Kristuksessa, sekä vapaudesta, joka meille on suotu, jotta voisimme olla osallisina hänen vapauteensa. Yhteiskunnissa, joita määrittelee rikkaiden ja köyhien vastakkainasettelu, me todistamme hengellisessä köyhyydessä vastaanotetusta jumalallisesta rikkaudesta kutsumalla köyhiä heidän aineellista tilaansa sopivasti vastaavaan hengelliseen suuntautumiseen ja rikkaita sekä vastuuseen että tarpeeseen seurata köyhien esimerkkiä. Atomisoituneissa yhteiskunnissa me todistamme sosiaalisesta ruumiista, joka ylittää luokka- ja sosioekonomiset rajat, pitää ihmiset yhdessä keskinäisen palvelun ja arvostuksen rakastavassa yhteydessä ja yhdistää heidät myös halussa palvella niitä, jotka eivät ole mukana.

Tällaisissa suhteissa kristillinen hyväntekeväisyys ylittää poliittisilta seurauksiltaan maallisen hyväntekeväisyyden huomattavasti. Siinä paljastuu tapahtuma, joka etenee kaikista inhimillisistä aloitteista tai yllykkeistä, jumalallinen hyväntekeväisyys, joka on puhjennut esiin historiassa ja joka on kaiken hillitsemisen ulottumattomissa. Se paljastaa uuden talouden, joka pakenee niukkuuden logiikkaa, lahjan, joka otetaan vastaan antamalla. Se syntyy uudesta vapauttavasta impulssista, joka on Hengen työtä meissä. Se kumoaa rikkaiden ja köyhien välisen hierarkkisen vastakkainasettelun, jota maallinen hyväntekeväisyys aivan liian tyypillisesti vahvistaa. Ja se sitoo antajan ja vastaanottajan yhteen vastavuoroisen palvelun yhteyteen. Kun sitä harjoitetaan uskollisesti, siinä voidaan nähdä kaikkien maallisten valtakuntien yläpuolella olevan valtakunnan kalpea heijastus.

Ja Jumala kykenee antamaan teille kaikki siunaukset yltäkylläisyydessä, niin että kun teillä on aina riittävästi kaikkea, voitte osallistua yltäkylläisesti kaikkiin hyviin tekoihin. Niin kuin kirjoitettu on,

”Hän hajottaa kaikkialle, hän antaa köyhille;
hänen vanhurskautensa pysyy iankaikkisesti.”

Hän, joka antaa siemenen kylväjälle ja leivän ravinnoksi, antaa ja moninkertaistaa teidän siemenenne kylvöä varten ja lisää vanhurskautenne sadon. Te tulette kaikin tavoin rikastumaan suuren anteliaisuutenne vuoksi, joka tuottaa meidän kauttamme kiitoksen Jumalalle; sillä tämän palvelutyön antaminen ei ainoastaan täytä pyhien tarpeita, vaan se myös pursuaa monia kiitoksia Jumalalle.

Leave a comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.